Opiskelua, liikuntaa ja hyviä ihmissuhteita

Finanssimarkkinoiden kehittyminen, nuorten media- ja teknologiakeskeinen elämäntapa sekä vastuullisuuden korostaminen taloudellisissa päätöksissä ovat haaste aikuisuuteen ja itsenäiseen talouteen siirtyvälle nuorelle.

Tärkeä osa ammattitaitoa ovat myös elinikäisen oppimisen avaintaidot. Niiden avulla tutkintoa suorittavat opiskelijat pystyvät seuraamaan yhteiskunnassa ja työelämässä tapahtuvia muutoksia ja toimimaan nopeasti muuttuvissa oloissa. Työelämän muutos ja nuorten asenteet työtä kohtaan liittyvät toisiinsa. Pätkätöiden aikakauden nuoret haluavat mielestäni paitsi sitoutua työpaikkaan, myös vaihtaa työtä useasti työuran aikana. Työtehtävien ollessa tyydyttäviä, haasteellisia, vaihtelevia ja ilmapiiriltään myönteisiä, ne antavat suurta tyydytystä ja vahvistavat ihmisen itsearvostusta. Opetuksemme tavoitteena on työelämälähtöinen opetus, joka merkitsee elinkeinoelämän vierailijoiden luentoja oppilaitoksessa sekä opiskelijoiden vierailuja työpaikoilla, jotta syntyisi kuva työelämän tämän hetken vaatimuksista.

Tunnettu viisaus kuuluu: Se, miten ihminen ajattelee itsestään, määrää hänen kohtalonsa. Jokaisen tulisi löytää oma identiteetti, oma yksilöllisyys; jokaisen olisi hyväksyttävä omat puutteensa ja täydellisyytensä, mutta kyettävä hakemaan elämäänsä niitä sisältöjä ja osaamisen alueita, jotka tuottavat itselle iloa ja mielihyvää.

Tehokas työnteko vaatii vastapainokseen tyydyttävää tunne-elämää ja läheisiä ihmissuhteita. Ihmissuhdeverkostot ovat kaventuneet, yksityistyneet ja supistuneet. Mikäli emme vaali keskinäiseen huolenpitoon ja välittämiseen perustuvia ihmissuhteita, päädymme yhteiskuntaan, jossa tuotamme yhä enemmän hyväksikäyttöön perustuvia korvikkeita puuttuvalle ystävyydelle ja kumppanuudelle. Hyvä ihmissuhdeverkosto heijastuu olennaisella tavalla ihmisen hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Tätä verkostoa voimme ylläpitää henkilökohtaisilla tapaamisilla sekä tietoverkon kautta erilaisilla keskustelufoorumeilla, jotka ovatkin aktiivisessa käytössä.

Liikunnalla on myös keskeinen rooli työ- ja toimintakykyä uhkaavien tai heikentävien sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Hyvä kunto on kuitenkin viime kädessä jokaisen oman aktiivisuuden varassa. Hyvää kuntoa ja toimintakykyä ei voi varastoida, niitä on ylläpidettävä jatkuvasti. Usein urheilun harrastamista pidetään ajanhaaskauksena, mutta monet nuoret sanovat saavansa liikunnan harrastamisesta juuri sitä energiaa, joka auttaa esimerkiksi opiskelussa. Liikuntapainotteisissa kouluissa opintomenestyksen on todettu olevan erityisen hyvää. Oppilaitoksemme on tässä upea esimerkki tarjotessaan opiskelijoille monipuolisia liikuntamahdollisuuksia.

Säännöllisesti liikkuvat kärsivät vähemmän unihäiriöistä ja he myös nukahtavat nopeammin ja nukkuvat hyvin.  Riittävän unen on todettu edistävän oppimista. Empiirisen tutkimuksen mukaan
liikunta voi saada ihmiset tuntemaan itsensä paremmiksi. Liikunnan sosiaalisuudella on merkittäviä positiivisia vaikutuksia mielenterveyteen, esimerkiksi uusien ystävyyssuhteiden syntymisen myötä. On sanottu, että tunti liikuntaa lisää tunnilla elinikää.

Näkemykseni mukaan menestystä työssä voi saavuttaa olemalla aktiivinen, sitoutunut, olemalla avoin uusille kokemuksille, rohkea, muutosmyönteinen, arvostamalla työyhteisön jäseniä ja omaamalla ongelmaratkaisutaitoja.

Olen toiminut opettajana jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Oppilaitoksemme nuoret opiskelijat tuovat myös meille opettajille paljon uusia vaikutteita, jotka edistävät meidän pysymistämme ajan kehityksessä mukana. Itse koen saavani energiaa, ihania ihmissuhteita, luovuutta ja uskallusta ylittää rajoja toimiessani heidän tukenaan. Suoritan myös jatko-opintoja yliopistossa, koska elämähän on elinikäistä oppimista. Fyysistä ja henkistä jaksamista siivitän päivittäisellä ulkoilulla pyöräillen, hiihtäen, luistellen tai jumpaten. Mukava työilmapiiri, hetki liikuntaa, hyviä ihmissuhteita ja opiskelua tuntuu kuin ”laittaisi säästöpossuun rahaa”.

Irmeli Lehikoinen,
lehtori

Mikä minusta tulee isona?

 Kuvassa kirjoittaja viisivuotiaana.

Hoidan työssäoppimiseen liittyviä käytännön asioita oppilaitoksessamme. Ohjaan ja tuen siis päivittäin opiskelijoita, opettajia sekä yrityksiä ja yhteisöjä. Kaikkia saman asian ympärillä, hiukan eri tulokulmasta katsottuina. Päätymiseni tähän tehtävään ja Suomen Liikemiesten Kauppaopistoon – niin kuin aiemmatkin työpaikkani – ovat olleet aikamoista sattumaa. Tietoisia ja tiedostamattomia riskejä ja päätöksiä työtä hakiessa.

Työhistoriaani ovat matkani varrella ohjanneet monet asiat, ihmiset ja kiinnostuksen kohteet. Sattuman kaupalla olen ollut monessa antoisassa työssä. Silti yhtä lailla sillä samalla sattuman kaupalla minusta ei tullut liikunta- tai vaatealan yrittäjää, IT alan markkinointigurua, eläintenhoitajaa enkä päätynyt ulkomaille pankin henkilöstöhallintotehtäviin.

En siis kuulu ihmisiin, jotka ovat pienenä lapsena päättäneet sen, miksi aikovat isona. Veljeni on pienestä asti tiennyt haluavansa poliisiksi ja ystäväni lääkäriksi. He aikovat eläköityä kymmenien vuosien päästä noista unelmien ja elämänsä ammateistaan. Upeaa heille! Itse en vieläkään tunnista olevani varma siitä, tahdonko tehdä loppuelämäni tätä työtä, vaikka viihdynkin siinä erinomaisesti.

En ole rajoittunut mihinkään yksittäiseen tehtävään tai alaan, vaan pureskelen elämän tarjoamaa koulutus-  ja työsarkaa sieltä täältä, kiinnostuen joskus uudesta hankkeesta tai alasta, joskus entisen tehtävän päättymisen vuoksi (eli pakosta), joskus vain vaihtelua halutakseni tai haasteeseen tarttuakseni. Työn tekemisellä ja opiskelulla on kuitenkin ollut jokin näkymätön suunta ja merkitys elämässäni jo 13-vuotiaasta asti.

Siitä asti ainakin muistan pohtineeni tuota otsikon kysymystä. Olen nähnyt useita eri tehtäviä ilmaisjakelupostin jakamisesta johtamiseen. Kaikki ovat yhtä tärkeitä ja rakkaita sekä opettavaisia. Töistä ja opiskeluista on poikinut paitsi osaamista ja tietoa, elinikäisiä ystäviä sekä ”out of box” -ajattelua. Joskus tietäni ovat viitoittaneet ystävät, asunnon vaihto, fyysinen kunto, joskus rakkaus ja joskus raha. Mikä milloinkin prioriteettilistalla tärkeimmäksi onkaan sattumalta kohonnut. Nyt vähän yli 35-vuotiaana voin vain olla kiitollinen niistä opeista ja kokemuksista, joita matkani varrelle on siunaantunut.

Meillä opiskelevat nuoret kamppailevat samanlaisten haaveiden ja haasteiden parissa, mitä olen itsekin kohdannut. Nyky-yhteiskunta pitääkin tämänkaltaista päättämättömyyttä – vai päättymättömyyttä? –  hyväksyttävämpänä kuin aiemmat sukupolvet. Jopa toivottavana.

Isäni ja äitini ovat molemmat olleet yhden työantajan palveluksessa koko työhistoriansa ajan. Se on entistä harvinaisempaa. Tänä päivänä on enemmän sääntö kuin poikkeus, että ajatellaan työpaikan tai -tehtävien vaihdon muutaman vuoden välein tai useamman tutkinnon suorittamisen jopa tuulettavan ajatuksia ja motivoivan katsomaan asioita uudelta kantilta. Yhtä lailla pidetään tavallisena töiden loppumista vaikka liiketoimintakaupassa sekä välivuoden pitämistä lepäämisen tai matkustelun takia.

Työelämässä onkin aina vain toivotumpaa ja tärkeämpää omata valmiuksia vaihtaa välillä askeleidensa suuntaa. Itse en ole varsinaisesti valinnut vaihtelua, se on vain tuntunut luontevalta. Niin tai näin, tietoisesti suunniteltuna urakiertona tai pakollisena suunnan vaihtamisena on joka tapauksessa tärkeätä, että lyhyempiäkin työsuhteita ja ammattien vaihtumista tuetaan, hyväksytään ja ymmärretään nyky-yhteiskunnassa.

Milloin sitten pitäisi itse vaihtaa työtä tai opiskelemaansa asiaa? Yksi näkökulma pohtia tekemisen järkevyyttä voi olla Forbes -sivuston esimerkkilistan käyttäminen. Nykyisin yhä useammin paikkaa vaihdetaan, kun entinen on loppumassa, mutta Forbesin mukaan on aika vaihtaa maisemaa myös mm. silloin, jos jokin seuraavista täyttyy:

- työsi / opiskelusi tekee sinut sairaaksi, kirjaimellisesti
- työsi / opiskelusi on tehotonta eikä kiinnosta edes sinua itseäsi
- et opi enää mitään uutta tai saavutuksiasi ei huomioida
- arvomaailma ei ole enää sinun arvomaailmasi
    (ja listan viimeisin, muttei suinkaan vähäisin; joka koskee kylläkin vain työelämää)
    - rahallinen palkka ei tyydytä.

Ammatillisen tulevaisuuden pohdinnassa rohkaisen ja kannustan, sekä opiskelijoita että opettajien ja työnantajan edustajia, paitsi puntaroimaan varsinaista omaa työpanostaan, myös vaikutustaan yhteiseen tekemiseen ja ilmapiiriin. Jos et tiedä mitä haluat tulevaisuudelta, niin et ole ainoa. Moni muukaan ei tiedä. Liikkeelle voi lähteä vaikka kysymällä itseltä, mikä tekee onnelliseksi? Jokainen päivä on mahdollisuus muuttaa elämän suuntaa, sillä muista: jos mistään ei luovu, mitään uutta ei synny tai mitään ei saavuta. Tyhjän päälle ei pidä hypätä, mutta tilaisuuksiin kannattaa tarttua.

Näissä aatoksissa alan itse jo odottamaan joulua. Siihen liittyen olen kyllä jo pienestä pitäen tiennyt mitä haluan; koko joulukuu on itselleni yhtä juhlaa, kun aamu alkaa aina kauniilla kuvalla sekä suussa sulavalla suklaalla.


Iloa mieleen ja kieleen! 
Susanna Svartsjö, työssäoppimisen koordinaattori

Piileekö kliseessä totuus?

”Kukaan ei ole koskaan valmis, vaan elämä on jatkuvaa muutosta ja elinikäistä oppimista”... Kauhea klisee, ajattelee ehkä nuori, joka odottaa koulun loppumista ja elämän alkamista. Kun koko lapsuuden ja nuoruuden kestäneen kouluputken pää vihdoin häämöttää, kenellä on silloin mielessä koko elämän mittainen oppiminen? Vai voisiko kuitenkin olla...?

Kyllä vain! Uskon, että 2000-lukua elävät nuoret eivät halua pysähtyä paikoilleen. Jo pienestä pitäen elämän monimuotoisuuteen tottuneet ja jatkuvasti uusia virikkeitä sosiaalisen median ja digitaalisten välineiden kautta ammentavat nuoret saattavat olla jopa valmiimpia elinikäiseen oppimiseen ja itsensä kehittämiseen kuin me perinteisen uraputken kautta kulkeneet seniorit.

Itselläni on takana yhtämittaista työelämää jo 40 vuotta. Olen päässyt mumminkin rooliin Almalle ja Arvolle, mutta uskallan silti tunnustaa edelleen haikailevani uuden oppimisen perään. Joskus tuntuukin, että olen ikään kuin elänyt elämääni väärinpäin. Vasta viime vuosina, kun minun olisi ehkä pitänyt jo hakeutua varhaiseläkkeelle, sukelsin pienyrittäjän sielunelämään ja tein siitä väitöskirjan. Pätevöidyin ammatilliseksi opettajaksi, mistä puolestaan sain uutta näkemystä nuorten maailmaan.  Ja nyt olen palannut jälleen opiskelemaan kieliä, joihin panostin paljon opintojeni alkuvaiheessa.

Tämän hetken opiskelevaa ja työelämään siirtyvää Y-sukupolvea edustavia nuoria seuratessani olen huomannut, miten osaavia ja itsevarmoja he ovat. He ovat valmiita panostamaan siihen, mikä heitä kiinnostaa, eivätkä perinteiset rajat ja ennakkoluulot rajoita heitä. Heissä näen mahdollisuuden tulevaisuuden uudenlaiseen arvomaailmaan - puhumattakaan sitten heidän perässään vähitellen opiskelumaailmaan ja työelämään tulevasta Z-sukupolvesta. Näille nuorille koulutus ja työ eivät ole uraputken alku tai itseisarvo sinänsä, vaan väline tyytyväiseen ja hyvinvoivaan elämään. Hyvinvointiin kuuluu myös muutos, ja tyytyväisyys syntyy tasapainosta omien toiveiden, tavoitteiden, osaamisen ja tekemisen mahdollisuuksien välillä.

Uudet sukupolvet tuovat koulutus- ja työelämään uuden tuulahduksen ja uusia vaatimuksia. Perinteisten tekemisen tapojen on muututtava. Meidän koulutuksen tarjoajien on varmistettava, että voimme antaa nuorillemme eväät, joiden avulla he löytävät omat vahvuutensa ja tien hyvään ja tyytyväiseen elämään.  Siihen tarvitsemme yhteistyötä yritysten kanssa ja tietoa yritysmaailman tarpeista. Ammatillinen koulutus on osattava rakentaa niin, että nuoret pääsevät sen kautta kiinni työelämään ja osaksi aikuisten ihmisten yhteisöä. Voin vain kuvitella, miten turhauttavaa on ensin opiskella ammattiin, ja valmistuttuaan joutua heti työttömäksi tai uudelleenkoulutettavaksi, jos oma koulutus ei vastaakaan työelämän todellisia tarpeita. Siinä ei ole lainkaan kyse elinikäisestä oppimisesta, vaan yksinkertaisesti koulutusvoimavarojen ja nuoren ihmisen motivaation aivan turhasta tuhlaamisesta. 

Meidän tehtävämme ammatillisessa oppilaitoksessa on auttaa opiskelijoita kehittymään tulevaisuuden tekijöiksi, vastuunkantajiksi ja päättäjiksi. Se merkitsee ajantasaisen ja tulevaisuuteen luotaavan opin ja tiedon välittämistä. Mutta sitäkin tärkeämpää on mielestäni toimia innostajana ja kasvun katalysaattorina. Haluamme antaa opiskelijoillemme evääksi intoa ja kykyä nähdä asioita monesta näkökulmasta.  Työelämässä tarvitaan valmiutta uusien ihmisten ja asioiden kohtaamiseen ja erilaisuuden ymmärtämiseen. Yhä enemmän tarvitaan kansainvälisyyttä tukevia tietoja ja taitoja. Monipuolisen kielitaidon ja vieraiden kulttuurien ymmärtämisen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Samalla on muistettava myös ikiaikoja sitten syntyneet ihmisenä olemisen ja yhteisössä toimimisen perusperiaatteet. Vankinkaan ammattitaito ei riitä, jos kyky toisen ihmisen ja yhdessä opittujen tapojen kunnioittamiseen puuttuu.


Hely Westerholm,
hallintojohtaja

Erilaisuus on rikkaus

Oppimisen ja opettamisen iloa!
Vesa Löytynoja, erityisopettaja

Tämä on toteamuksena meille koulutus- ja kasvatusalan ammattilaisille ollut jo pitkään tuttu ilmaus. Itse olen toiminut erilaisissa opetus- ja koulutustehtävissä reilut 20 vuotta ja olen nyttemmin täysin vakuuttunut siitä, että erilaisuus on paitsi rikkaus, myös normaalia.

Jokaisella meistä on aivan erityiset piirteemme, kokemuksemme ja elämänhistoria, jotka luovat meistä jokaisesta ainutlaatuisen persoonan maailman kuuden miljardin ihmisen joukossa. Tämän ideologian ymmärtäminen ja sisäistäminen suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on ollut muutaman edeltävän vuosikymmenen mittainen ja on mielestäni edelleen kehittymisen vaiheessa. Kun pohdimme esimerkiksi opetuksessa käytettäviä menetelmiä, voidaan aiheellisesti kysyä, tukevatko opetusmenetelmät oikeasti erilaisia oppimisen tyylejä ja ajattelustrategioita. Opetustilanteessahan on niin monta oppimisen tyyliä ja ajattelustrategiaa kuin on oppijoitakin.

Koulutusjärjestelmämme käytännön struktuuri (rakenne) perustuu kuitenkin edelleen jopa hyvin vanhanaikaisiin käsityksiin siitä, miten tulisi opettaa ja millaisia opetusmenetelmiä pitäisi käyttää. Nämä koulutusjärjestelmän jäykähkötkin rakenteet asettavat täten suuria haasteita tärkeää käytännön opetus- ja kasvatustyötä tekeville eli opettajille. Ryhmäkoot ovat suuria, koulupäivä on palasteltu eri oppiaineita sisältäviin oppitunteihin, keskustelu määrärahoista tai niiden puutteesta on jatkuvaa, kodin kasvatustehtäviä on ikään kuin vaivihkaa siirtynyt koulun vastuulle jne.

Kuinka me opetus- ja kasvatusalan ammattilaiset voimme ylipäätään selviytyä kehitysvaateiden ja vahvoja perinteitä kunnioittavan koulutusjärjestelmämme sekä yhteiskunnan asettamien koulutustavoitteiden ristipaineissa? Mielestäni me, jotka käytännön opetus-, ohjaus- ja kasvatustyötä teemme, voisimme poisoppia vanhoista oppimista ja opetusta koskevista uskomuksista. Olen itse ajoittain ”syyllistynyt” omassa toiminnassani näihin uskomuksiin mutta niiden tiedostaminen ja niistä poisoppiminen sekä uudenlaisten toimintatapojen ja opetus- ja ohjausmenetelmien rohkea ja ennakkoluuloton käyttö voisi olla hyvä pohja vaativassa työssämme selviytyäksemme ja vieläkin parempia tuloksia saadaksemme.

Barbara Prashnig (1996) on teoksessaan kuvannut ja kumonnut uskomuksia, joista mukailemani kooste alla:

1)  Oppijat oppivat parhaiten, kun he istuvat selkä suorana pulpetin tai pöydän ääressä.

Monet oppivat kuitenkin paremmin vapaammassa oppimisympäristössä. Oppijan istuessa kovalla tuolilla noin neljä cm2 hänen luustostaan joutuu kannattelemaan keskimäärin 75 % koko ruumiinpainosta. Tällainen fyysinen rasitus aiheuttaa väsymystä, epämukavuuden tunnetta ja halua vaihtaa usein kehon asentoa.

2) Oppijat oppivat parhaiten kirkkaassa valaistuksessa ja pilaavat näkönsä lukiessaan tai työskennellessään hämärässä.

Niukasti valaistu ympäristö on vähintään yhtä hyvä fyysisenä oppimisympäristönä oppimisen näkökulmasta. Liian kirkas valaistus aiheuttaa levottomuutta, hermostuneisuutta ja yliaktiivisuutta. Hämärä valaistus rauhoittaa ja auttaa rentoutumaan paremmin ja ajattelemaan selkeämmin.

3) Täysin hiljainen ympäristö tehostaa oppimista.

Uusiseelantilaisessa tutkimuksessa todettiin, että n. 40 % high schoolin opiskelijoista opiskelisi mieluiten meluisassa ympäristössä eivätkä pysty keskittymään täydellisessä hiljaisuudessa. Koska on kuitenkin hiljaisuudessakin paremmin oppivia, opetuksessa olisi huomioitava molempien ryhmien mieltymykset.

4) Vaikeiden asioiden oppiminen on tehokkainta varhain aamulla, jolloin ollaan virkeimmillään.

On osoitettu, että kun oppijoiden annettiin opiskella parhaaseen aikaan päivästä, heidän käyttäytymisensä, motivaationsa ja matematiikan oppimistuloksensa paranivat. Kaikki eivät kykene keskittymään hyvin aamulla ja juuri siksi iltapäivällä parhaiten oppivilla sekä ”yökyöpeleillä” on vaikeuksia perinteisissä oppimisympäristöissä, joissa vaikeampia oppiaineita opetetaan usein juuri aamuvarhaisella.

5) Oppijat, jotka eivät istu hiljaa paikallaan, eivät opi tehokkaasti.

Kaikenikäiset oppijat tarvitsevat liikkumista opiskellessaan. Pieni vauva havainnoi maailmaa koko ruumiillaan ja pienikin ärsyke saa koko kehon värähtelemään ja jännittymään, jolloin tapahtumasta jää elinikäinen muistijälki aivojen muistikeskukseen. Luokassa oppitunnin aikana vaelteleva lapsi/nuori todennäköisesti tarvitsee tämän toiminnon oppiakseen ja keskittyäkseen.

6)  Syöminen ja juominen pitää kieltää oppimistilanteessa.

Monet oppijat kykenevät keskittymään paremmin, jos he samalla syövät, napostelevat, pureksivat tai juovat jotakin. Eräässä tutkimuksessa todettiin, että oppijat, jotka halusivat syödä tai juoda jotakin ja joille tämä sallittiin tauon aikana, saivat merkitsevästi parempia arvosanoja kuin sellaiset, jotka halusivat mutta eivät saaneet syödä tai juoda.

7) Vanhemmat oppijat sopeutuvat nuoria helpommin opettajan opetustyyliin.

Iästä riippumatta oppijoiden on vaikea opiskella ja omaksua asioita, jos opetustyylit eivät vastaa heidän omia oppimistyylejään ja ajattelustrategioitaan.


Opetuksessa ja ohjauksessa ei tarvita taikatemppuja. Se, että pyrkii mahdollisuuksien mukaan huomioimaan erilaisia oppimistyylejä ja ajattelustrategioita ja luomaan oppimisympäristön niitä tukeviksi, useimmiten riittää voidaksemme työskennellä motivoituneiden, ahkerien, reippaiden ja iloisten oppijoiden kanssa.

Vuonna 2000 luku- ja kirjoitustaidoton ei ole se, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa, vaan se, joka ei pysty oppimaan, poisoppimaan ja oppimaan asioita uudelleen. – Alvin Toffler –

HÖ

http://blogi.sosiaalinenmediaopetuksessa.fi/

Yksi kaikkien vai kaikki yhden puolesta?

Sain ’kopin’ jatkaa blogiamme ja otin haasteen vastaan. Opiskelijamme oppivat ja toimivat somessa, joten kaipa meidän ’fossiilienkin’ on  uskallettava astua tähän maailmaan.

Blogien tavoitteenahan voi olla verkostoituminen, ammatillinen kehittyminen, brändäys tai toimeentulon hankkiminen. Nykyään on kova tarve brändätä yrityksiä, tuotteita, bändejä, julkkiksia ja jopa asuinalueita. Toivottavasti tämä blogi lisää oikeasti avoimuutta ja keskustelua yhteisössämme.

Yksilöllisyys ja henkilökohtaistaminen ovat korostetusti esillä nyky-yhteiskunnassa. Voimme tuunata monia asioita,  jopa omaa kehoamme luonnon antamasta imagoomme sopivammaksi. Virtuaalimaailmassa on vielä helpompi esittää jotain ihan muuta kuin mitä on reaalimaailmassa.  Toisaalta yksilöllisyys ja erilaisuus rikastuttavat elämää ja mahdollistavat kehityksen.

Ammatillisen oppilaitoksen yksi perustehtävä on kasvattaa nuoria yhteiskuntaan, työelämään ja tasapainoiseen elämään. Tämä tehtävä on koko henkilöstöllä, ei vain opettajilla. Mutta mitkä ovat ne oppilaitoksen vastuut ja velvollisuudet ja missä kulkee kohtuuden ja käytettävissä olevien resurssien sietoraja?

Ammatillisilla oppilaitoksilla on yhä suurempi vastuu opiskelijoiden kasvatuksesta, kun muun yhteiskunnan tukiverkostoa ei aina ole tarjolla. Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja on karsittu ja mm. opintopsykologin palveluja ei ole enää opiskelijoillemme tarjolla kuten ennen. Poliisin resurssien vähyys näkyy siinä, ettei heillä ole aikaa puuttua pienempiin rikkomuksiin, vaan oppilaitosten on huolehdittava niistä omin voimin.

Elämme ulkoistamisen aikaa. Ulkoistamme organisaatioissa tietohallintoa, siivousta ja palkkahallintoa. Myös kodeissa on monia ennen itse tehtyjä asioita ulkoistettu: puolivalmiit einekset helpottavat ruoanlaittoa, kotitalousvähennys on mahdollistanut kodinhoidon ulkoistamisen ja päivähoidon jälkeen koulussa olevien lasten läksyjen kuulustelun voi nykyään myös ulkoistaa.

Itsellänikin on kolme lasta ja monesti joudun pohtimaan, minkälaisia kansalaisia heistä haluaa, osaa ja pitää kasvattaa. Miten lapsemme parhaiten pärjäisivät elämässä toiset huomioiden, mutta riittävän rohkeina kulkeakseen omia polkujaan? Miten kannustaa ja tukea lasten itsetuntoa samalla antamalla riittävän perusturvallisuuden yhteisillä pelisäännöillä? Vanhempien tehtävänä on tuottaa myös lapsille pettymyksiä ja opettaa heitä käsittelemään ja selviytymään niistä.

Jotta yksilöllä olisi valinnanmahdollisuuksia, on taustalla oltava toimiva yhteiskunta. Tarvitsemme toisiamme, yhteiskuntaa ja erilaisia verkostoja. Hyvinvoiva yhteiskunta muodostuu tasapainoisista yksilöistä, jotka pitävät huolta itsestään ja toisistaan.  Helsingin apulaiskaupunginjohtajan Pekka Saurin tapaan toivon, että jaksamme puuttua epäkohtiin ja pidämme huolta heikommista.  

Jokainen meistä vanhemmista toimii esimerkkinä nuorille. Tärkeintä on välittäminen ja vaikuttaminen. Rajat ovat rakkautta ja välittämistä. Välinpitämättömyys on heitteillejättöä ja luovuttamista.  Olkaamme tämän ajan muskettisotureita, joilla on riittävästi rohkeutta toimia yksin ja yhdessä hyvän ja tasapainoisen elämän puolesta.

Olen Turussa ’tält puolelt jokke’ 60-luvulla syntynyt Suomen Liikemiesten Kauppaopiston vararehtori.  Vietin maalla kesät ja töiden jälkeen rentoudunkin parhaiten luonnossa, näin syksyisin sienimetsässä. Tärkeintä minulle on kuitenkin olla äiti. Lapset ovat opettaneet minulle paljon ja tehneet minusta paremman ihmisen.

Toimeliasta syksyä

Heli Huotari

Sosiaalinen media – renki vai isäntä?



Synnyin sävelradion soidessa ja vartuin Bonanzan paukkeessa. Kahlasin sarjakuvat ja urheilusivut Lapin Kansasta. Värikkäällä 60-luvulla maailma avautui ja tiedotusvälineet - kuten mediaa silloin kutsuttiin - tunki tietoa ja tarua jokaiseen pirttiin. Seuraavilla kahdella vuosikymmenellä radion, television ja sanomalehtien päivitetyt versiot alkoivat pitää yhä tiukemmin pihdeissään. Tieto oli valttia ja jokaisen piti valppaana seurata aikaansa. Tällaisessa mediaympäristössä olen kasvanut. Kansalainen oli passiivinen seurailija ja tiedon kerääjä, muttei välttämättä sen jakaja.

Vuosituhannen  lopussa internet ja langaton puhelin räjäyttivät viestinnän. Alkoi aikakausi, jolloin kaikki tieto oli saatavissa, just for you, any time. Kommunikointi ja tiedon saanti helpottuivat.  Minustakin tuli aktiivinen sähköpostin käyttäjä, tekstarien näpyttelijä ja erityisesti kännykän suurkuluttaja. Monologi, jota voisin kutsua myös termillä sisäinen muminani, vaihtui dialogiksi. Edelleen viestintä oli kuitenkin  jotenkin hallittavissa.

Isompi muutos  käynnistyi  2000–luvulla. Kuvaan astui kuin hiipien sosiaalinen media (Some), joka alkoi koukuttaa ihmisiä netin ääreen facebookiin, twitteriin tai vaikkapa myspaceen. Minusta ne olivat pääasiassa ajantuhlausta ja tirkistelyä.  Näin Some:n vain vapaa-ajan viihteenä, en asian laajempaa ulottuvuutta.

Maailma on muuttunut avoimeksi ja ajattomaksi.  Kehitystä ja eteenpäin menoa syntyy vuorovaikutuksen ja sen kautta syntyvien uusien merkitysten kautta. Sosiaalinen media tarjoaa tähän oivan mahdollisuuden, jos sitä vain osataan hyödyntää oikein. Se on kaikessa avoimuudessaan ja demokraattisuudessaan keino, jonka avulla voi vaikuttaa paljon laajemmin ja ilman kontrollia, myös niihin asioihin, jotka vanha maailma sensuroi tai piti pienen piirin vallankäytön välineenä.

Kuten normaalissa jokapäiväisessä viestinnässä, myös sosiaalisessa mediassa tarvitaan pelisääntöjä.  Mutta miten kahlita viestintätsunamia, jonka liikkeet ovat arvaamattomia ja jonka vahvuus on juuri sen rajattomuudessa?

Sosiaalisella  medialla on opetuksessa huikeat mahdollisuudet, sillä nykynuorten tapa viestiä suosii uusia vastaanottokanavia. Tässä blogissa voidaan jatkossa vaihtaa ajatuksia Some:n hyödyntämisestä entistä vahvemmin myös oppimisen välineenä. Olkoon tämä meidän blogimme, paikka, jossa ajatusten virtaa ei kahlita ja jossa heitetään pyydyksiä ja toivotaan, että niihin tartutaan. Heitetään ajatuksia kuitenkin omalla nimellä. Ei yritetetä ratkoa kaikkia maailman ongelmia, vaan keskustellaan niistä asioista, jotka koskettavat meidän työympäristöämme.

Blogin alun vinkit eivät ehkä aukaisseet omaa profiiliani riittävästi. Olen Rovaniemellä reilut 52 vuotta sitten syntynyt, Suomen Liikemiesten Kauppaopiston rehtori.  Kansakoulussa samalla luokalla istui eräs Jari Tervo, jonka aineita luettiin luokan edessä ääneen useammin kuin omiani. Sosiaalisen median avulla minulla on kuitenkin mahdollisuus saavuttaa suurempi yleisö kuin Tervolla kirjoillaan. Sitä paitsi hiihdossa voitin Jarin aina.

Värikästä syksyä!

ANTTI LOUKOLA

rehtori